Fyysiset tulokset olivat, sanotaanko hyvin laajan scalan sisällä. Oli erinomaisia tuloksia ja toisaalta myös sellaisia tuloksia, joiden olisi toivonut olevan parempia. Testattavana oli 1996- syntyneiden pelaajien "valiojoukkoa" sekä pojista, että tytöistä. Toki, aina joku lahjakkuus puuttuu joukosta sairauden, loukkaantumisen tai muun syyn vuoksi.
Paneudun tässä blogikirjoituksessa lähinnä pelajien fyysisiin ominaisuuksiin ja analysointiin, enkä niinkään lajitaitoihin.
Mitä meidän valmentajien tulisi tehdä, että pelaajat olisivat vieläkin valmiimpia kasvamaan ja nousemaan tulevaisuuden huippupelaajiksi? Salibandy on edelleen nuori laji, eikä meille ole vielä kehittynyt nk vahvaa lajikulttuuria joka itsessään edesauttaisi tätä. Pitkälti prosessi on valmentajien käsissä, ja jos vielä hieman tarkennetaan niin erityisesti juniorivalmentajien käsissä.
Joukkue on valmentajansa näköinen sanotaan. Valmentaja kykenee omalla persoonallaan ja osaamisellaan muokkaamaan pelaajista ja joukkueesta sellaisen kun haluaa. Tämä perustuu tosin siihen, että valmentajalla löytyy tähän osaamista. Junioripuolella valmentaja on usein myös idoli ja häneen luotetaan tietyssä iässä ehkä vielä enemmän kuin omiin vanhempiin.
Kun me vanhemmat olimme nuoria, niin vallalla olivat erilaiset arvot, esimerkkinä vaikka toisen kunnioittaminen. Tänä päivänä se alkaa olla valitettavasti "katoavaa kansanperinnettä". Toki kunnioitusta löytyy edelleen mutta huomattavasti vähemmän kuin ennen.
Miksi puhun kunnioittamisesta kun piti puhua fyysisistä ominaisuuksista? Asiat liittyvät toisiinsa..jos puhumme joukkuepelaamisesta, niin mielestäni silloin toisen kunnioittamista on se, että laitat aina harjoituksissa ja peleissä kaikki peliin joukkueen eteen omalla toiminnallasi. Jos valmentaja ei tätä vaadi ja korosta vaan antaa nk "lahjakkaille" pelaajille liikaa vapauksia, niin se on lajille karhunpalvelus.
Näen itse, että juniorivalmentajina olemme aikaisempaa enemmän myös kasvattajia ja opettajia. Näinhän tämän ei tietenkään pitäisi olla. Voisimme keskittyä enemmän valmentamiseen, jos pelaajat olisivat valmiimpia tullessaan harjoituksiin. Usein valmentajina myös luulemme, että pelaajat ymmärtävät ja tietävät tietyt asiat, emmekä jaksa korostaa niitä tarpeeksi. Tämän seurauksena jotkut pelaajat saattavat kuvitella, että heidän hmm..erilainen toimintansa on hyväksyttävää. Tulevaisuudessa kyseisen imagon omaaville pelaajille ei ole enää käyttöä.
Salibandypelaajistakin on hyvää vauhtia kasvamassa urheilijoita (onneksi). Siitä nähtiin edellisen viikon leirilläkin hyviä esimerkkejä. Jos valmentajina jaksamme vaatia, olla esimerkillisiä ja korostaa urheilullisuuden merkitystä seuratasolla, niin silloin ne alussa mainitut fyysiset ominaisuudetkin parantuisivat varmasti. Se ei varmaankaan huononna pelaajan kykyä kehittyä myös lajitaitojen osalta.
Mitä vielä? Hieno viikko, hienoja osaavia valmentajia, upeita pelaajia ja upeat puitteet...(Jotain jäi myös valmentajistakin mieleen)...
Lasse "The Pistepörssi" Eriksson, Piinkova "Pääluokkavalmentaja" Liljelund, Teemu "Pakilan Kuningas" Vanhala, Mika "alku- ja loppuverrytelyiden spesialisti" Väisänen, Miikka ja melkein syöty karkkipussi, Karzan kuuluva ääni ruokalassa ja paljon muita hyviä fiiliksiä.
Hyvät kollegat...Työ jatkuu...Itseasiassa olemme vasta projektin alussa..alussa kasvattamassa nuorista lahjakkuuksista tulevaisuuden pelaajia. Niitä pelaajia, jotka ovat valmiita ottamaan vastuuta ja ehkä jonain päivänä nostamaan sen himoitun pokaalin Maamme-laulun soidessa.
Työn iloa.....
wellu